Limbo





Artistiseen limboon

Limbo (PS3)

Siittähän sitä aina väännetään kättä, jotta ovattenko pelit taidetta vahi eivät. Heavy Rainin kaltaiset elokuvan ja pelin ristisiitokset painavat vaakaa "joo"-asentoon, mutta jokaista taiteellisesti kunnianhimoista virtuaalitrippiä kohden on olemassa ämpärillinen änäreitä, koolofduuteja ja ängriböödsejä, joilla tavoitellaan pelkästään kassavirran maksimointia. Taidepelien ongelmana tuppaa vielä olemaan se, että ne ovat varsin kaukana perinteisten pelityyppien konventioista - tai ylipäätään mistään nautinnollisesta pelaamisesta. Vähän samaan tapaan kuin menkkaverta ja smäidää pyörittävä tehosekoitin on taidetta koska se on Kiasmassa, taidepeli on usein taidepeli koska se on taidepeli - eikä sen tarvitse olla oikeasti pelattava, koska täähän on taidetta hei. Ja menkkaverta. Niinpä Limbon kaltainen ytyartistinen mutta samalla kaikkia tasoloikinnan tuttuja konventioita hyödyntävä peli on kuin tilaustuote geimsteriviiksiään hivelevälle Päte Pelaajalle - ulkonäkönsä puolesta Alisuoritus kelpaisi vaikka museoon, mutta silti sen pelaaminen ei ole yhtään monimutkaisempaa kuin ensimmäisen Super Marion



Limbo alkaa selittelemättä. Pelihahmona toimiva nuori poika herää unenomaiseen mustavalkomaailmaan, jonka rakeisessa hämärässä häntä vaanivat toinen toistaan kuumottavammat vaarat. Mitään ohjeita, dialogia, hudeja tai muutakaan ylimääräistä tauhkaa ei ruudulle heitetä: vasemmalta oikealle liikutaan, yhdestä napista hypellään ja toisesta vedetään tahi työnnetään objekteja - siinä se. Kaltaiseni simppelisti ei voi kuin läiskyttää mäiskeisiä käsiään yhteen näin yksinkertaistetun mutta silti älyttömän toimivan pelisuunnittelun äärellä. 

Homman nimi ei ole vihapuhe vaan pasleilla ryyditetty tasoloikinta (onko niitä indiepelejä muunkinlaisia?), jossa mitään, yhtään mitään ei väännetä rautalangasta. Jokainen ratkaisu pitää keksiä itse ja yleensä vielä kantapään kautta, sillä oikeinkin pähkäilty pulma päättyy yleensä väkivaltaiseen kuolemaan seuraavan kahden sekunnin sisään, kun seuraava ansa läpsäyttää ison pään pieniltä hartioilta. Pulmissa hyödynnetään perinteisen fysiikkakikkailun lisäksi painovoimakenttiä ja koko ruutua kallistavia tasoja, jotka pistävät suuntavaiston sekaisin pahemmin kuin sokkona sekakäyttäjän laukunpohjalta kahmaistu kourallinen. Aikavarkaana Limbo on tehokas kuin mikä, sillä kimurantimpien pulmien ratkomiseen kuluu tiun verran minuutteja per pähke. Hankaluudestaan huolimatta pulmat ovat Reilun Kaupan tuotteita, ainoastaan yhdessä kohtaa jouduin turvautumaan walktruuhun ja sekin puhtaasti omaa mielenköyhyyttäni. Aivosolujen lisäksi pulmat rassaavat myös reaktiokykyä, sillä oikean ratkaisun lisäksi pitää pitää vauhtia pikipöksyissä, jotta joutuu poies kohti surajavien sahanterien alta. 



Oikeasti heles-veetin pätevän pelimekaniikan lisäksi Limbossa on täysin uniikki tunnelma. Peli on kuin surrealistinen painajaisuni, jossa vain täytyy selvitä eteenpäin, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ole. Piirrosmaisesta ulkoasusta huolimatta peli aiheuttaa muutaman kerran todella ahdistavia fiiliksiä - jahas, hypättyäni lautalle tumma hahmo käveli rannalle ja lähti uimaan minua kohti, voii perseen perse…jaa, se tulikin hukuttautumaan. Se onkin onneksi vähemmän häiritsevää.  Silueteilla piirretty grafiikka, taustalta siilautuvat valonsäteet, tehokkaan minimalistinen äänimaailma (kun pikkuvesseli nirskahtaa sahanterään, se tuntuu kuukunoissa asti) ja kaikenlaisen ohjeistuksen puuttuminen tekevät Limbon lyhyestä pelimatkasta unohtumattoman tripautuksen. 

Peli on myös äärimmäisen kekseliäällä tavalla häijy ja väkivaltainen: jokaista ratkaisua seuraa lähes väistämättä brutaali kuolema, jossa pelihahmolta joko irtoaa raajoja tai vähintään katkeaa niska. Varjoista kiipivät valtavat spindeli aiheuttavat hämähäkkikammoisessa pahempia väreitä kuin Sofi Oksasen ajamaton toosa ja mykkänä pakoon juoksevat alkuasukkaat aiheuttavat entistä pahempaa vieraantumisen ja solituudin tunnetta. Limbon maailmassa pelaaja on yksin kuin pasifisti Somaliassa. Ihan loppuun asti kuumoittava tunnelma ei kanna, sillä synkmetsästä industriaaliin siirryttäessä pelaaja ei enää törmää ympäriinsä retkottaviin kalmoihin vaan pelkästään toinen toistaan brutaalimpiin pusertimiin ja silpoimiin. Loppuratkaisu tulee sekin vähän töksähtäen, mutta on toisaalta tulkinnanvaraisuudessaan sen verran mieltäkaihertavaa sorttia, ettei sitä ainakaan äkkiä käy unohtaminen. 



Limbo on harvinainen tapaus: taiteellisten arvojen eturauhasta hyväilevä mutta silti ehdottoman pelattava ja tiukka tasoloikinta. Pelin aikana tulin jopa miettineeksi sitä, että onko kaikissa tasohyppelyissä kyse limboon, katarttiseen välitilaan joutumisesta: tuntematon maisema täynnä toinen toistaan ilkeämpiä ansoja ja vihollisia eikä matka lopu kuolemaan, vaan alkaa aina alusta, kaikesta koetusta kivusta ja kärsimyksestä huolimatta - kunnes lopussa odottaa palkinto, jos odottaa. Hmm. Taidan tarvita toisen latten. Ja vähän lisää viiksivahaa. 

3 kommenttia:

  1. Minusta hyvännäköinen peli. Mutta onko pakko käyttää anglismia "pasle" joka kirjoituksessa? :)

    VastaaPoista
  2. Pulma on se että pulman synonyymeja on vähän.

    VastaaPoista